Elsass

Sunnuntaipäivä kului mukavasti Ranskan puolella. Naapurimme Bruno tarjosi mahdollisuutta lähteä hänen autokyydillään tutustumaan Elsassin näkymiin, joten pääsimme kiertämään pari pikkukylää sekä nousemaan yli tuhannen metrin korkeuteen ihmettelemään näkymiä kauemmas.

Ensimmäinen kohden oli Eguisheimin kylä, joka hurmasi keskiaikaisella tyylillään. Viehättäviä taloja, pieniä kujia ja viinikauppoja: onhan Elsass viinintuotantoaluetta, ja viiniviljelmiä oli todella runsaasti.

Istahdimme ravintolan terassille syömään. Flammkuchenit ovat pizzan kaltaisia, mutta ohuempia ja pienempiä.

Toinen pysähtymispaikka oli Riquewihr. Tämä kylä oli isompi, ja sunnuntaina siellä oli varsin paljon turisteja. Nättejä, erivärisiä taloja riitti ihailtavaksi. Sekä viinikauppoja ja niiden tarjontaa: Sami luonnollisesti hankki pari pulloa.

Viimeiseksi ajoimme korkeuksiin eli Hohneckille. Matkalla ostimme mm. paikallista mustikkapiirakkaa, leipää, mietoa omenasiideriä ja juustoa.

Täältä avautuivat upeat näkymät niin Ranskaan, Sveitsiin kuin Saksaankin.

Sen verran vaikuttavan vaikutuksen Elsassin viinimaisemat ja pikkukylät tekivät, että ryhdyimme suunnittelemaan pientä retkeä sinne. Hotelliyön esimerkiksi Equisheimista saisi kahdelle hengelle noin 50-60 euron hintaan.

Oslo Eröffnung und Creperie

Perjantai-iltaa lähdimme viettämään Dreispitziin (Baselin puolella, meiltä noin 5 km) taide- ja ateljeetalo Oslon avajaisiin. Rakennus sijaitsee Oslo-Strassella, siitä siis nimi, ja läheltä löytyy myös mm. Helsinki-Strasse.

Avajaiset keräsivät paljon porukkaa ja meininki oli tosi mukavaa. Luonnollisesti tapasimme melkein kaikki paikalliset tutut.
Lisäksi paikalla sai nauttia hyvästä taiteesta: esimerkiksi Haus für Elektronische Künste tarjoaa yllättävän kiinnostavan näyttelyn, kunhan vain malttaa lukea teosten taustoja kartoittavat tekstit.

Avajaisiin kuului myös tanskalaisen Christian Falsnaesin performanssi. Olimme tänä vuonna kerran performanssi-illassa, ja siellä olleet teokset eivät suuremmin innostaneet. Onneksi Falsnaesin esitys oli heti alusta alkaen ihan toista luokkaa. Tallensin sitä videolle, mutta taiteilijan nettisivuilta löytyy teoksia paremmin taltioituina.

Ilta päättyi klubimeininkiin eli siis päädyttiin tanssilattialle pompahtelemaan. Ja olimme paikalla jopa puoli kahden valomerkkiin asti, joka on meille poikkeuksellisen myöhään.

Tänään lauantaina lähdimme pyöräilemana kohti Saksaa. Ensimmäiseksi kävimme eläinpuistossa, jossa majailee myös eurooppalainen villikissa, mutta eihän sitä keskellä lämmintä päivää ollut mitään toivoa havaita.

Sitten ajattelimme katsastaa keskiaikaisten markkinoiden tilanteen. 13 euron lippu oli kuitenkin meille liikaa, joten emme menneet sisään. Ehdimme silti havaita lukuisia tapahtuman henkeen pukeutuneita ihmisiä, viikatemies mukaanluettuna.

Päivän ruokailun hoidimme Weil am Rheinissa crepe- eli lettukahvila Tina's Creperie'ssä. Söimme siis "pääruuaksi" suolaiset letut ja jaoimme jälkkäriksi makean. Hyvää oli! Paikan persoonallista otetta lisäsi mm. sisustus Michael Jacksonin kuvilla.

Sami taiteili jälkiruokaletun omenasoseen sydämen muotoon.

Ehdimme vielä saksalaiskauppaan ostamaan mm. aurinkorasvaa, mansikoita, kirsikoita ja viiniä. Mansikat syötiin kotimatkalla, kun kohdattiin Erica istuskelemasta joen varren penkiltä. Ei tämä tosin ollut mikään mielettömän yllättävä kohtaaminen, sillä olimme käyneet vähän aiemmin koputtelemassa Erican ovea ja havainneet, ettei hän ollut kotona.

Schweben

Keskiviikon illan lämmössä istuimme Baselissa Reinin rannalla, ja seurailimme, kun ihmiset ajelehtivat joessa. Siis heillä on kelluke, jonka kannattelemana voi antaa virran viedä.

Kellukkeita saa vissiin vuokrattua jostain, joten pitää kenties kokeilla. Kuvassa ihmiset eivät kovin hyvin näy, mutta nuo pisteet vedessä ovat siis ajelehtijoita (kuvan voi klikata isommaksi). Vastavirtaan olisi varmasti melkoisen rankkaa uida.

Lisäksi vielä Samin tyylinäyte: FC Baselin värit näkyivät kaupungilla ratkaisevana ottelupäivänä hyvin, ja myös Sami toi kannatustaan pukeutumisessaan esiin.

FC Basel!

Eilen ratkesi Sveitsin jalkapallomestaruus: voittajaksi kohosi FC Basel. Katsoimme ottelun jälkipuoliskoa baarissa, ja Sami kertoi minulle esimerkiksi pelaajien kotipaikkakuntia. Mies on paljon minua tarkemmin perehtynyt paikalliseen futikseen...

Iltaa vietettiin vaihdellen urheilusta taiteeseen ja tuttujen kanssa jutteluun. Aloitimme illan käymällä Baselin nykytaiteen museossa. Itse en suuresti innostunut näyttelystä, koska se oli minulle liian käsitteellistä ja sen vuoksi kovin raskasta.

Uusilla vaihtotaiteilijoilla oli eilen ilta, jossa kertoivat tekemisistään, joten olimme siellä kuuntelemassa ja sen jälkeen istumassa iltaa. Tässä välissä puikahdimme futismatsin lopun katseluun, jonka jälkeen taas istuskelimme isommalla porukalla puistossa.

Me siirryimme puolilta öin Barfüsserplatzille katsomaan, miten mestarijoukkue otetaan vastaan. Valitettavasti odottelu oli yllättän pitkää, ja pelaajat saapuivat parvekkeelle pokaalin kanssa vasta joskus puoli yhden aikaan.

Värikkäiden soihtujen savu sai minut yskimään. Olisin toivonut, että kun nyt ensimmäistä kertaa osallistun tällaiseen urheilujuhlintaan, niin tunnelma olisi ollut hienompi. Nyt jäi vähän vaisu fiilis, vaikka fanit jossain välissä innostuivat esimerkiksi laulamaan.



Emme seuranneet juhlintaa loppuun asti, mutta tietysti silti oli varsin myöhäistä, ennen kuin päästiin pyörillämme kotiin.

Einkommen und Kosten

Olemme lueskelleet tietoja siitä, missä Sveitsin kantoneissa keskituloiselle perheelle jää eniten rahaa käyttöön verojen, sairasvakuutusmaksun (joka on siis pakollinen) ja asumiskulujen jälkeen. Tunnetusti veroprosentit voivat vaihdella paljon, ja keskisemmässä Sveitsissä monessa kantonissa on alennettu veroja, jotta houkuteltaisiin asukkaita.

Oma alueemme eli Basel Land on sieltä kalliimmasta päästä. Kalliita ovat myös muut suuret kaupungit, kuten Zürich, Geneve ja Bern.

Jos on valmis matkustamaan töihin, niin kotikantonin valinnalla voi olla suurehkot vaikutukset perheen taloudelliseen tilanteeseen, Swissinfon teksti kertoo. Tästä on esimerkki, jossa perheen vuosittaisen käyttövarallisuus muuttuu noin 40 000 frangista noin 70 000 frangiin sen mukaan, miten kaukana Lucernesta he asuvat:

"The Credit Suisse report highlights a case study of a married couple with two children who would have SFr39,800 ($45,428) in disposable income living in Hergiswil, a 10 minute commute to Lucerne, and SFr69,700 if they resided in Altdorf, canton Uri, 35 minutes away."

Näin suomalaisnäkökulmasta tietysti kuulostaa erittäin kohtuulliselta tuo pienempikin summa. Siis keskituloisessa perheessä jää pakollisten asumis- ja verokulujen sekä sairasvakuutuksen jälkeen tuollaiset reilut 30 000 euroa muuhun kulutukseen. 

 
Kukkienhoito ei ole vain naisten hommaa

Koska helle hiostaa edelleen, olemme käyneet Reinachin maauimalassa polskimassa sen sijaan, että fillaroisimme pitkiä lenkkejä. Alan jo vähitellen päästä uinnin meditatiiviseen henkeen kiinni: aluksi ratauinti tuntui todella tylsältä, mutta nyt siedän jo hommaa sen verran, että voin uida puolisen tuntia (eli noin kilometrin) yhtäjaksoisesti.

Havainnoimme uimareissulla, miten raavaat uimavalvojat hoitavat työnsä ohessa myös kukkaistutuksia. Jostain syystä Suomessa vastaavassa tilanteessa olisi vaikea kuvitella miehiä nyppimään esimerkiksi kuivaneita nuppuja pois.

Täällä miehiä sen sijaan näkee vähintään yhtä paljon kuin naisia myös viljelypalstoilla. Viherkasvit ja kukat ovat Sveitsissä selkeästi sosiaalisesti hyväksytty harrastus sukupuolesta riippumatta.

Schwitze

Tällä viikolla olen pyöräillyt noin 143 kilometriä, joista noin 30 km tänään helteisenä sunnuntaina. Suuntasimme katsomaan taas yhtä linnanrauniota. Niitähän täällä riittää, mutta tämänkertainen oli sieltä isoimmasta päästä.

Samalla näimme taas pari uutta pikkukylää sekä tietysti paljon maisemia ja maaseutua: kirsikat punoittavat, mansikat ovat kypsiä, perunanvarret reilunkokoisia.

Samille ostettiin kirpputorilta tällä viikolla vyölaukku, sillä pieniä taskuja tarvitaan aina, eikä niitä peruspaidassa tai pyöräilyshortseissa ole lainkaan. Se siis nyt pullottaa miehen vyötäröllä.

Helle teki pyöräilystä erityisesti ylämäissä rankan. Vaikka ei tälle reitille edes niitä pahimpia ylämäkiä sattunut, niin hiki valui ja voimat hupenivat. Loppumatkasta oli mahtavan vilpoisaa ajella metsäreitillä eli puiden varjossa.

Pari pysähdystä tehtiin metsämansikoiden vuoksi. Niitä pitäisi saada pian lisää, sillä eilen istuttiin viinilasillisella naapurin Brunon takapihalla. Siellä kasvaa metsämansikoita reilusti, ja naureskelin Brunolle, että teen yön hämärissä mansikkavarkauden. Bruno sanoi, ettei hän niitä itse poimi, joten sovittiin, että käväisen keräämässä mansikat.

Mutta vielä paikallisesta mäkisyydestä. Tässä alla on kuva pyöräilykartasta, jossa näkyy kotikuntamme Arlesheim. Pyöräilyreiteillä mäkien jyrkkyysasteet ja vaikeustaso on merkitty nuolin. Tuon ylemmän ympyrän kohdalla on kolme nuolta: mäki on sellainen, etten suostuisi sitä polkemaan ylös. Alaspäin on tosin huruutettu, ja vauhti on melkoinen.

Alemmassa ympyrässä on vain kaksi nuolta. Tuo mutkitteleva reitti Dornachista Gempeniin on yllättävän kiva reitti. Vaikka meiltä lähtiessä käytännössä tulee yhtäjaksoista nousua seitsemän kilometriä, niin nousu ei ole liiian jyrkkä poljettavaksi. Kun pääsee Gempeniin, niin voi seurata tuota punaista reittiä mukavasti halki pikkukylien.

Ainoa onglema tuolla tienpätkällä on liikenne. Siellä menee aika paljon autoilijoita ja moottoripyöräilijöitä, eivätkä he aja kovinkaan hiljaa. Kun tien toisella puolella on kallioleikkaus ja toisella puolella jyrkkä tiputus alas, niin tottumatonta suomalaista hieman hirvittää.

Täällä kuulemma ihmisiä loukkaantuu ja jopa kuolee siksi, että esimerkiksi lenkillä hämärässä astuvat harhaan, kompastuvat ja vierähtävät tienreunalta alas. Kaiteitakin on nimittäin varsin harvoin.

Kartasta näkee tietysti myös lähiseutujemme korkeuksia. Yli 600 metriin noustaan siis usein pyörälenkeilläkin.

Exotisch

Perjantaina totesin Samille, etten ole viikkoon jutellut kenenkään muun kuin Samin kanssa. (Siis jos ei kaupankassoja, puheluita ja nettinaputteluja lasketa.) Sami sentään oli puhunut naapurin kanssa.

Huomaamatta täällä siis voi olla ilman suurempia ihmiskontakteja, ellemme mene Baseliin tapaaamaan tuttuja tai pyörähdä avajaisissa. Naamakkaissosiaalisuustarpeeni ei siis taida olla loppujen lopuksi kovin suuri. Mutta en nyt silti suunnittele erakoitumista johonkin korpeen.

Sosiaalisuutta tuli reilusti perjantai-iltana. Georges (kanadalaistaiteilija) oli järjestänyt Ruthin (taidevaihto-ohjelman iaab:n käytännön järjestelyjä hoitava) syntymäpäivän kunniaksi illallisen Baselin keskustan taiteilijaresidenssiin. Istuimme siis iltaa ulkosalla isolla porukalla, kun mukana oli muitakin kuin vain varsinaisia residenssiohjelman taiteilijoita.

Kaikki toivat mukanaan jotain oman maansa ruokakulttuuriin vähintäänkin vivahtavaa ruokaa. Saimme siis nauttia aterian, jossa oli vaikutteita mm. Intiasta, Etelä-Afrikasta, Japanista, Kanadasta, Sveitsistä ja Suomesta.

Me veimme jälkiruokaa eli muropohjaisen raparperipiirakan. Hauskaa, että tuollainen itselle hyvinkin normaali kesäherkku on monien mielestä eksoottista. Raparperikaan ei ollut kaikille tuttu. Mutta hyvin näytti maistuvan: makean ja kirpeän yhdistelmä toimii ehkä niillekin, jotka eivät muuten suuremmin makeasta välitä.

Siinä sivussa ja illan mittaan juteltiin monenlaista. On antoisaa kuulla eri kulttuureista lähtöisin olevien ihmisten näkemyksiä ja kokemuksia. En tiennyt esimerkiksi sitä, että Etelä-Afrikassa on yli kymmenen virallista kieltä tai että Intiassakin ollaan huolissaan Kiina-ilmiöstä. Tai sitä, että Bollywood-elokuvia on kuvattu Sveitsissä ja siksi Sveitsi on kiehtova kohden intialaisten mielestä.

Toisaalta välillä aiheet ovat varsin rankkoja. Intiassa ruuan hinta voi nopeasti kohota, ja esimerkiksi sipuli voi yhtäkkiä olla viisin- tai kymmenenkertaisesti kalliimpaa kuin muutama kuukausi aiemmin. Köyhille ihmisille elämä on sen myötä todella tiukkaa.
Tai että Etelä-Afrikan apartheidin jäljet näkyvät tietysti edelleen voimakkaasti: rotuerottelupolitiikkahan loppui vasta vuonna 1991.

Ernährung

Satuin nyt illalla kaivelemaan kiinnostuksesta tietoja Sveitsin ravitsemussuosituksista (pdf). Tai siis Twitterissä oli näistä eri maiden välisistä eroista mainintoja, ja koska olen aihetta aiemminkin miettinyt, niin tsekkasin. Kovin pitkälle en vielä päässyt, mutta mm. ruokapyramidi löytyi.
Tuon löytämäni pdf-tiedoston mukaan (jos nyt oikein tulkitsin) energiasta saadaan rasvasta n. 30%, hiilihydraateista 50 % ja  proteiineista 10-20 %. Muualla netissä kuitenkin viittaillaan paikallisiin lausuntoihin, joiden mukaan sveitsiläisen suosituksen rasvan osuus olisi 40 %. Joka tapauksessa rasvan merkityksestä eli siis "hyvälaatuisen" rasvan tärkeydestä on mainintoja.

Kovin suuresti suositukset eivät poikkea suomalaisista. Tosin Suomen suosituksethan ovat uusiutumassa, ja niiden kai oletetaan vähentävän tuota hiilarien määrää.

Tuo vuoden 2007 Sveitsin suositus mainitsee proteiinilähteenä myös mm. tofun. Siltä kannalta katsottuna sitä voinee pitää kasvisyöjämyönteisenä. Eikä täällä hoilotella kasvisten kohdalla "Puoli kiloa päivässä!", vaan puhutaan viiden päivittäisannoksen taktiikasta.  

Kuten pyramidista näkyy, niin siihen on liitetty myös liikunta. Eli siis vähintään puoli tuntia liikettä, mielellään ulkona.

(Tiivistetysti: tietoa sveitsiläisestä pyramidista saksaksi)

- - -

Sami on jo viikon ajan valitellut oloaan. Siis välillä särkee päätä, vähän aivastuttaa ja on vetämätön fiilis. Välillä mies kokee olevansa täysin terve. Epäilykset ovat kääntyneet kohti allergioita: ehkä täällä on ilmassa tällä hetkellä jotain, joka saa Samin reagoimaan.

Minähän porskutan tavalliseen tapaan. Eikä Samin olotila estänyt esimerkiksi illan pyörälenkkiä, jolla kohtasimme mm. tämän hurmurin.

Aiemmin tänään naapurimme Bruno soitti ovikelloa. Se johti siihen, että saimme Brunon takapihalta upeita ruusuja.

Architektur

Sveitsiläisnaisten mielestä arkkitehti on kumppanin ammattina puoleensavetävin. Näin kertoi talvella kyselynsä tuloksia paikallinen nettideittisivusto. Heti perässä tulevat lääkärit ja journalistit.

Vaikka kysely ei ehkä täytä kaikkia tutkimuskriteerejä, niin se kertoo silti, että arkkitehdit ovat täällä arvostettuja. Sveitsi on tuottanut nykyarkkitehteja, jotka tunnetaan ympäri maailmaa (tosin minä en juurikaan arkkitehtuurista tiedä, mutta kuulemma esimerkiksi Herzog & de Meuronia ei voi arkkitehtuurista puhuttaessa ohittaa).

Baselissakin on useita sveitsiläisten huippuarkkitehtien suunnittelemia rakennuksia, ja niitä esitellään myös turisteille. Tuntuu siltä, että paikalliset oikeasti osaavat myös kertoa, että tuon suunnitteli se tai että uudelle alueelle tulee rakennus joltain toiselta.

Kuinka moni Suomessa osaa mainita nimeltä jonkun maineikkaan suomalaisen nykyarkkitehdin tai sanoa Helsingissä, kenen arkkitehdin suunnittelema on uusi Musiikkitalo? Ihmekös tuo, etten muista arkkitehtien ammattikunnan olleen missään vastaavassa sinkkukyselyssä Suomessa korkealla.

Mutta arkkitehtejä ja arkkitehtuuria siis arvostetaan täällä. Varmasti monien rakennusten tyylikkyydestä keskustellaan samaan tapaan kuin Kiasmasta, mutta ainakin kaupungin uusia rakennuksia ei pykäillä ihan miten sattuu.

Myös uusilla omakotitaloaluiella näkee hyvin erilaisia ratkaisuja. Osa taloista sopisi hyvin Unhappy Hipster -sivustolle. Pääsääntöisesti näin maallikon silmiin näyttää siltä, että omakotitaloissa ei niin paljon harrasteta valmistalopaketteja kuin Suomessa, vaan ennemmin halutaan erottautua omanlaisilla ratkaisuilla.


Baselin kantonissa on 1970-luvun lopulta lähtien suhtauduttu vakavasti energiansäästöön. Basel nimittäin päätti tuolloin, ettei energiaa tuoteta ydinvoimalla. Siksi kantonissa talot on jo pitkään rakennettu energiatehokkaammin kuin muualla ja lisäksi on panostettu uusiutuviin energiantuotannon muotoihin.

Päivän Basel-käynnillä ajeltiin asutusalueiden läpi. Sieltä bongattiin mm. tämä kerrostalo, jonka katolla kasvaa kasveja. 

Baselin vanha rakennuskanta on tietysti aina yhtä ihailtavaa. Vanhoja taloja on paljon, ne on pidetty hyvässä kunnossa ja aina ne ovat yhä sympaattisia.

Igel

Asuinkuntamme Arlesheim on kaunis paikka, vaikka tämä oma pihapiirimme pienteollisuusalueella ei ole niin viehättävä. Mutta tuolla kylän keskustassa ja sen läheisyydessä kuljeskellessa saa monta kertaa ihmetellä, miten hienoja taloja ja kivoja pihapiirejä voi löytää, etenkin nyt, kun on jo hyvin kesäistä.

Tietysti täällä on pitkää historiaa, jota ei Suomesta löydy. Vanhat kivitalot on kunnostettu ja keskieurooppalainen tyyli (mm. tiivis rakentaminen) tuntuu kivalta.

Italiasta Suomeen muuttanut Nicola Ugas on Sitran Maamerkit-ohjelman Onni-lehdessä (pdf) (s. 18-20) huomioinut tätä suomalaisen ja eteläeurooppalaisen rakentamisen eroa:

Ugas olisi odottanut, että kun matkustaa muutaman kymmentä kilometriä uuteen paikkaan maalla, löytäisi uusia paikallisia erikoisuuksia: ruokaa, kulttuuria, rakennuksia.
”Mutta ei ole missään. Aina sama risteys, samat liikennevalot, sama K-market, osuuspankki, posti, Kela ja risteys. Ja syödään rossoravintolassa, joka tarjoaa kaikkialla samaa pitsaa.”
Italiaan verrattuna suomalainen maaseutu on siis vaikeasti hahmotettava. Selkeät kylät ovat harvassa, talot ovat siellä täällä, yhtä kylää ei erota toisesta. Italiassa on maaseudullakin perinteisesti kylä tiiviisti omana kokonaisuutenaan, erillään viljelyalueista. Tämän lisäksi kylien ulkopuolelle rakentamista rajoitetaan
monin paikoin merkittävästi.
”Monesta paikkaa suomalaista maaseutua puuttuu yksinkertaisesti ihmisiä. Kun ihmisiä on vähän, ja ne harvat ihmiset ovat hajallaan pitkin metsiä, jää paljon hyvää kehittymättä. Yhteisö ei synny tai ainakin se on matkailijalle näkymätön.”

Sveitsissäkin käsittääkseni rajoitetaan paljon rakentamista kylän ulkopuolelle. Mutta kyliä on lähes vieri vieressä, usein kylän keskustasta toiseen ei ole kovin montaa kilometriä. Ja jokaisessa on omat palvelunsa ja esimerkiksi ravintolansa. Ravintolan nimi voi muuten usein olla "Zum Rössli", mutta eivät ne silti mitään samaa ketjua ole, vaan usein perheiden pitämiä.

Arlesheimin keskustassa erilaisia palveluita on runsaasti. Mitään ostoskeskusta näille ei ole tehty, vaan kaupat ovat yleensä talojen alakerroksissa. Kolme ruokakauppaa, kolme kahvila-konditoriaa, monta vaatekauppaa, posti, kenkäkauppa, pyöräliike, apteekki, eläintarvikekauppa, useita ravintoloita, kukkakaupat, kioski, kampaajia ja kosmetologeja, lihakauppa, kirjakauppa, lelumyymälä, kodinkonekauppa, pari koru- ja kelloliikettä, kirjasto, pari hotellia jne.

Lisäksi tietysti heti kylän vieressä on kauniit maalaismaiset tai Birseckin linna. Ja tietysti aina yhtä kivaa on moikata lampaita, vuohia tai hanhia, joita voi löytää läheltä keskustaa.

Samanlaisia kyläkeskustoja on siis paljon, mutta tietysti Arlesheim tuntuu kivalta siksi, että se on niin tuttu. Uusia kadunpätkiä löytyy silti aina.

Tänäänkin tutkailimme muutaman uuden suunnan ja lampaiden, lehmien ja siilin, hautausmaan mandariinipuun sekä Ermitagen puistoalueen ahomansikoiden lisäksi näimme jälleen hienoja omakotitaloja. Arlesheim on suhteellisen arvostettu asuinalue, ja ihmisillä näyttää olevan rahaa. Omakotitalot ovat täällä ihan yhtä kalliita kuin pk-seudullakin.

Fit und schlank

Sveitsiläisten joukossa selvästi ylipainoiset ovat harvinaisia. Vaikka siis esimerkiksi Sveitsissä syödään esimerkiksi enemmän suklaata kuin missään muualla, niin ei se sveitsiläisten vartaloissa näy. Monet vaikuttavat urheilullisilta ja suhteellisen hyväkuntoisilta.

Ero saksalaisiin on silminnähtävä. Kun käväisee Saksan puolella ravintolan terassilla, niin todennäköisesti siellä on vähintään pari miestä, joilla on kunnon vatsat.

WHO:n tilastojen mukaan aikuisista sveitsiläisistä on ylipainoisia (BMI suurempi kuin 25) 37 prosenttia. Suomessa kyseinen luku on 49 prosenttia ja Saksassa 67 prosenttia.

Ennen tänne lähtöä pohdimme, lihottaako paikallinen elämä juustoineen, suklaineen, viineineen ja muine herkkuineen. Ei näköjään lihota.

Syömme hyvin ja säännöllisesti, välillä todella runsaasti, mutta mihinkään ylettömään mässäilyyn ei ole ollut mielitekoja. Ja harrastamme liikuntaa ja kuljemme ylipäätään paljon kävellen tai fillarilla. Kun pyöräilee, niin ei voi ainakaan syödä samaan aikana.

Päätimme tänään ostaa karkkia Euroviisun katselun herkuksi. Siis mansikoiden lisäksi.

Mutta Sveitsissä makeisten ostaminen ei ole samanlaista kuin Suomessa. Suklaata on tietysti tarjolla aina vähintään saman verran kuin Suomessa jouluna. Mutta irtokarkkihyllyjä on turha kaupasta etsiä, eikä karkkipussienkaan valikoima ole kovin mainittava.

Otimme kuitenkin pienen pussin lakritsia ja toisen kirpeitä hedelmäkarkkeja.

Makeisia emme ole siis täällä juurikaan syöneet. Suomessa helposti osti karkkia, koska ne sattuivat kaupassa silmiin väistämättä.

Suklaakin kuluu taloudessamme aika hitaasti. Välillä pyrin siihen, että otan palan tai pari tummaa suklaata päivittäin, mutta silti voi mennä monta päivää ilman suklaata.

Kahvin kanssa mutustamme pikkuleipiä. Toisinaan ostamme kakkupaloja tai makeita leivonnaisia.

Aion tekaista vielä raparperipiirakan sateisen päivän iltaherkuksi. Sekä mansikat että raparperit ovat paikallisia eli näitä kesäherkkuja pääsee nauttimaan ajoissa.

Grüezi mitenand

Olen jo varmasti muutaman kerran maininnut, että baselilaisten puhuma murre on varsin erilaista kuin ns. Hochdeutsch-kieli eli se saksa, jota minäkin olen opiskellut.

Kun aluksi opimme sanomaan tervehdyksenä Grüezi, niin pian mietimme, että mitä ihmiset oikeastaan sanovat pidemmässä versiossa. Selvisi, että kyseessä on lausahdus "Grüezi mitenand". Sillä tervehditään samanaikaisesti useita henkilöitä (siis suomeksi tyyliin "Päivää kaikille!")

Sekin on tullut kerrotuksi, että Baselin seudulla käytetään paljon ranskasta lainattuja sanoja, kuten Sante tai Panache. Ranskahan on Sveitsissä yksi kolmesta virallisesta kielestä, ja sitä opitaan kouluissa. Baselissa siis pärjäisi kohtuullisesti, jos hallitsee ranskan (meistä kumpikaan ei sitä osaa).

Hyvästellessä käytetään muuten usein sanaa "Adieu!" Toki Tschüss, Ciao tai Auf Wiedersehen käyvät myös.

Sveitsinsaksassa ei käytetä kirjoittaessa kaksoisässää eli ß-merkkiä. Eli esimerkiksi katu kirjoitetaan Strasse.

"Mir wänn Dialäggt!"

Tällä hetkellä Baselissa käydään keskustelua siitä, miten paljon päiväkodeissa pitäisi käyttää murretta tai hochdeutschia.

Eli tämä murrehomma otetaan kyllä hyvin vakavasti, vaikkei kieltä varsinaisesti juuri kirjoitetakaan. Toki sitä käytetään karnevaaliaikaan tai esimerkiksi mainoksissa.

Monet puhuvat sujuvaa tai kohtuullista englantia. Tosin jos henkilöltä kysyy, että "Sprechen Sie English?", on usein vastauksena "Yes, a little bit", mutta sitten juttelun myötä selviää heti, että ihminen puhuu hyvää englantia. Eli siinä mielessä sveitsiläiset tuntuvat usein vähättelevän englannintaitoaa.

Mutta kuten voi arvata, niin meidän saksantaitomme ei ole täällä mittavasti kehittynyt. Onneksi sentään rohkeus yrittää puhua saksaa on parantunut, joten esimerkiksi arkiset asioinnit voi hoitaa saksaksi ja murresanoilla. Sen verran saksankielisiä lehtiä olemme myös lukeneet, että sanavarasto lienee kehittynyt.

Ja kun käymme Saksassa, on hienoa huomata, että siellä ymmärtää jopa ihmisten puhetta. Baselilaismurre vain on niin erilaista, että siitä ei saa kovin helposti kiinni.

Ukulele und Eurovision

Kun eilisillan pyörälenkki (41 km, hienot sveitsiläiset pikkukylät ja maalaismaisemat, heti alkuun 7,5 km ylämäkeä, mutta se oli minustakin kivaa, koska mäki ei ollut liian jyrkkä) oli suoritettu, istahdimme katsomaan Euroviisujen ensimmäistä karsintaa.

Suomen ja Sveitsin kappaleet olimme netistä tarkistaneet jo etukäteen. Suomen tuntui olevan "ihan nätti" ja Sveitsin kappaleessa minuun vetosi heti välittömästi ukulele (omaa ukulelea en tänne ottanut mukaan, joten soittoharjoittelu on pahasti jumissa).

Itse karsinnassa molemmat esiintyivät edukseen. Erityisesti Paradise Oskar kuulosti hyvältä kaiken menon ja jumputuksen keskellä. Sami jopa soitti äänestypuhelun Suomen hyväksi.

Niinpä jännitimme tuloksia. Ja sekä Sveitsi että Suomi menivät finaaliin.

Nyt vain pitäisi pähkäillä lauantain viisukatselu. Mahdollisesti jäämme Klingentalin avajaisten jälkeen Baseliin, ja luulisi jostain sopivan baarin kisan katsomiseen löytyvän. Onhan tämä sveitsiläisittäinkin iso juttu: ekaa kertaa sitten vuoden 2005 maan kappale on Euroviisujen finaalissa.

Liebling, was essen wir heute?

Samista on täällä ollessa kehittynyt yhä parempi kokki: mies on innostunut ruuanlaitosta, hyviä raaka-aineita on tarjolla runsaasti ja keittiössä mahtuu puuhastelemaan. Eli ainakin keittiötaidot ovat täällä kasvaneet, joten Sveitsi-asuminen ei todellakaan ole mennyt hukkaan.

Viime aikoina tärkein raaka-aine on ollut parsa. Sitä syömme tällä hetkellä vähintään joka toinen päivä.

Samin suosikki on ollut keitetty valkoinen parsa tarjoiltuna hollandaise-kastikkeen (kastike ostettu valmiina, kerran Sami kokeili tehdä itse ja se vahvisti ajatusta, että kannattanee ostaa valmista) ja ilmakuivatun kinkun kera. Mukana voi olla muitakin lisukkeita, kuten kananmunaa.

Mutta paljon muitakin parsaruokia on kokeiltu. Vihreää parsaa on päätynyt mm. risottoon.

Tämän illan ateria muodostui vihreästä paistetusta parsasta, perunagnoccheista (ostettu valmiina) ja salaatista.

Kun parsa on tuoretta ja sopivasti kypsennettyä, niin se maistuu moninaisin tavoin. 

Tässä viime viikolta parsa-ateria: sveitsiläistä vihreää parsaa paistettuna kera Eblyn, rucolan ja parmesaanin. Yksinkertaisen herkullista. 

Mutta ei parsaa siis syödä koko ajan. Aamupalaan kuuluu edelleen kiinteästi kaurapuuro, jonka minä teen. Päivän toinen ateria on usein salaatti, ja nekin kuuluvat usein minun kokkauksiini.

Tässä esimerkiksi vuohenjuustosalaatti vadelma-balsamicokastikkeella (jokin vihreä salaatti, rucolaa, mansikoita, avokadoa, auringonkukansiemeniä, vuohenjuustoa). Nam!

Tänään lounaana söimme lämmintä kikherne-pinaattisekoitusta (maustettu ainakin valkosipulilla, pippurilla, timjamilla, sitruunamehulla) salaattipedillä, jossa oli vihreiden salaattien lisäksi mm. retiisiä.

Salaatteja on täällä niin helppo ja mukava tehdä, kun salaattivalikoima on runsas ja hyvälaatuinen. Pusseissa myytävät salaatit eivät enää epäilytä yhtään, sillä ne ovat runsaita ja raikkaita, sen muutaman onnettoman ruukkusalaatin lehden sijaan.

Salaatteihin sullon pääraaka-aineen ja mielen mukaan erilaisia aineksia. Usein syödään tofusalaattia. Toisinaan kananmunaa, joskus fetaa. Välillä voi sekoitella vaikka pastaa ja parmesania, säilykeartisokan sydämiä tai marinoituja papuja.

Lisäksi syömme keittoja (kuten tomaattipohjainen linssikeitto tai pinaattikeitto) tai wokkityyppisiä ruokia: käytännössä usein hyödyntäen tofua ja kookosmaitoa, kasviksia mukaan lisäten.

Sami tekee myös todella hyvää sienirisottoa.

Viikonloppuisin saatetaan kasata pizzaa ja syödä Jenzerin makkaroita. Joskus Sami valmistaa kalaa eli ostaa forelleja.

Valmisruuista ostamme esimerkiksi tuorepastoja: se on nopea ja helppo hiilaripläjäys pyörälenkin jälkeen. Tietysti pastaa voidaan syödä muutenkin, esimerkiksi tomaatti- tai pinaattikastikkeella.

Mutta tällä hetkellä ei siis tarvitse niin paljon miettiä, mitä tänään syötäisiin. Sen verran usein vastauksena on parsa.

Tänään muuten testattiin myös vuoriston ruisleipä (ruista, max. 10 % vehnää, hiivaa, suolaa, vettä). Ihan kelvollista limppua, vaikka ei tietysti juureen leivotuille täysruisleiville vedäkään vertoja. 

Süsse Erdbeeren

Helteinen sunnuntai vietettiin pyörien päällä ja lähinnä Saksassa. Matkaa ei kertynyt mitenkään hurjasti (noin 65 km), mutta eihän tässä ollutkaan tarkoitus vetää mitään sadan kilometrin lenkkiä. Sen sijaan halusimme nautiskella.

Ensimmäinen varsinainen pysähdys oli jossain vanhassa, entisessä luostarissa. Sen jälkeen tällaisia nähtävyyksiä ei enää katseltukaan, vaan pysähdyksissä keskityttiin juomiin, ruokiin, paikallisten ihmisten ja toiminnan ihmettelyyn sekä maisemiin.

Biergarten jalkapallokentän reunalla: kovin saksalaista! Hyvää vehnäolutta edulliseen hintaan.

Tämän oluen jälkeen ajelimme läpi kylän, jossa Familie Ziereisen mm. viljelee parsaa. Heidän parsansa on meille tuttua, sillä sitä Sami on ostanut Jenzerin lihakaupasta.

Lounaalle pysähdyttiin varsin tyylikkääseen ravintolaan. Olimme siellä tosin niin myöhään, ettemme saaneet enää lämmintä ruokaa. Salaattilajitelma kananmunalla oli kuitenkin oikein mainio ateria.
Ja täällä sai hunajaista, alkoholitonta vehnäolutta.

Ravintolasta katsottuna tien toisella puolen oli jälleen yksi itsepalveluun perustuva myyntikoju. Näiden vuoksi on aina pidettävä kolikoita mukana matkassa, jotta on sopivaa rahaa hankintoihin.

Ostimme siis paikallisia omenoita ja mansikoita. Raparperinippukin houkutteli, mutta koska päivää oli vielä pitkästi jäljellä, niin en viitsinyt niitä ostaa pyöräntarakalle keikkumaan.

Mansikat pysähdyttiin nauttimaan kivenheiton päähän puun varjoon. Marjat olivat sopivan makoisia ja ylipäätään maistuivat juuri siltä, miltä mansikoiden pitääkin maistua.

Fillaroimme tyytyväisinä saksalaisissa, kauniisti kumpuilevissa maalaismaisemissa. Badenissa ei, ainakaan tällä reitillä, ole edes pahoja ylämäkiä. Sen sijaan erilaisia kyliä ja kaupunkeja on suunnilleen muutaman kilometrin välein.

Katselimme sopivaa paikkaa kahvitauolle, ja se löytyi sattumalta Binzen-nimisestä kylästä Schweiglerin viinitilalta. Siellä oli menossa jonkinlaiset kyläjuhlat, joissa tietysti tarjoiltiin niin edullista ruokaa kuin viinejä. Me nautimme ensimmäiseksi lasilliset kuohuviiniä.

Sitten siirryimme herkuttelemaan kahvilla ja kakkupaloilla. Kakkuvalikoima oli runsas ja kakkupalatkin (1,60 e/kpl) muhkeita.

Ennen lähtöämme Sami vielä taiteili teokseen, johon vieraat saivat jättää näkemyksensä päivän juhlasta.

Kaiken kaikkiaan tuo Sveitsin rajan toisella puolen oleva eteläinen Saksa on pyöräretkille erittäin hyvä vaihtoehto. Pyöräreittimahdollisuuksia on runsaasti, ja erilaisi pieniä teitä pitkin on helppo ajella halki peltomaisemien. Hyvällä tuurilla saattaa sitten löytää vaikka kyläjuhlat.

Markt und Schwimmbad

Päivällä menimme käymään Arlesheimin markkinoilla, joissa oli hyvä tunnelma ja paljon myyjiä. Tosin yllättävän vähän kaupattiin tuoreita vihanneksi: löysimme vain yhden kojun, josta sai esimerkiksi parsaa. Samaan syssyyn ostettiin siitä baselilaista hunajaa ja lähialueen kananmunia (jotka kotona totesin "aidolla" tavalla likaiseksi eli oli sellaista korrenpätkää ym. munissa kiinni: heti tuli enempi maalaisfiilis).

Markkinoilla oli myös kansantanssia. Olivat näköjään saaneet porukkaan jopa nuoren pojan.

Lisäksi omassa aitauksessaan lepäili muutama possu (siitä kolmannesta näkyy vähäsen aivan oikeassa reunassa, oli hautautunut olkiin). 

Ruokailun (tietysti parsaa) jälkeen päätettiin, että hellepäivän (+26) kunniaksi lähdetään tutustumaan viime viikonloppuna avattuun lähimpään ulkoilmauimalaan. Reinachin uimala sijaitsee noin kilometrin päässä, mutta muutaman kilometrin säteellä olisi pari vastaavaa ulkopolskuttelupaikkaa lisää.

Altaiden vettä ei lämmitetä, joten se oli tänään +18 astetta. Kyllähän siinä vähän aikaa tarkenee uida, mutta lieneekö minusta tullut vanha ja ääreisverenkierrostani heikkoa, kun toisella uintikerralla alkoivat varpaat palella.

Muutoin oli kyllä tosi kivaa. Koska aikoinaan olen ollut niin reipas, että olen suorittanut uimakandidaatin merkin, niin jopa jollain tasolla hallitsen uintitekniikat. Sami polskutteli vähän hitaammin, mutta hänkin oli innoissaan uudesta liikuntalajista, jossa yläkroppakin pääsee kunnolla työskentelemään.

Alkulämmittelynä pelattiin tietysti pingistä. Loppulämmittelyksi olisi kelvannut sauna, mutta eihän sellaisia täällä ole.

Uimala oli viihtyisä ja tilava, ja kuvassa näkyvän pitkän altaan lisäksi oli mm. hyppyallas ja matala allas lapsille. Kertamaksu aikuiselle on 4 frangia. Koska tämä ensimmäinen kerta oli niin miellyttävä, ostimme yhteisen 20 kerran lipun, joka maksoi 54 frangia. Eli tavoitteena olisi käydä uimassa pari kertaa viikossa.

Velo Team

Kuten lienee tullut selväksi, niin me pidämme pyöräilystä. Olemme tyytyväisiä, että asuntoon kuuluvat käyttöpyörät ja pääsemme niillä ajelemaan niin hyötymatkoja kuin pyörälenkkejä.

Mutta pyörät eivät ole mitkään maantiekiiturit. Niissä on turhan leveät renkaat ja ne ovat raskasrakenteiset. Minun pyöräni vaihteet temppuilevat aina ja Samin pyörän runko on pitkälle miehelle vääränkokoinen. 

On siis selvää, että jos asuisimme täällä pysyvämmin, niin hankkisimme maantieajoon paremmin soveltuvat pyörät. Maastopyöräily ei ole meidän juttumme, mutta viilettäminen pitkin hyväkuntoisia asfalttiteitä sopii hyvin. Pyöräily on täällä tietysti suosittu harrastus, ja "oikeita fillaroijia" viilettää ohi hurjaa kyytiä.

Sami on innostunut täällä ylämäkien ajamisesta. Minä en voi väittää, että vieläkään nauttisin siitä, että kilometritolkulla poljetaan yhtäjaksoista ylämäkeä, sydän hakaten ja sisukkaasti. Mies sen sijaan saa jotain omituista nautintoa ja suurta onnistumisen tunnetta.

Eikä miehelle enää riitä "oikeaksi liikunnaksi" esimerkiksi tunnin ulkoilu kävellen tai pyöräillen. Kun kunto on kasvanut, ovat myös Samin tavoitteet kasvaneet. Niinpä pyörälenkin pitää olla mieluusti vähintään 1,5 tuntia ja kävelyillä vaelletaan pitkiä reittejä pitkin kukkuloita.

Esimerkiksi tänään käveltiin ensin sellaiset 1,5 tuntia ylämäkeä ja sitten tunti alamäkeä, arvioilta noin 12 km kävelyä, ja siihen päälle 7 km pyöräilyä.

Samilla on siis todellinen sporttikausi menossa nyt, kun pääsiäinen ja vappu on taas juhlittu ja suomivieras poistunut. Suunnilleen joka toinen päivä pidemmästi pyöräilyä ja välipäivinä sitten maastokävelyitä. Juoksu on tällä hetkellä poissa harrasteista Samin nivusvaivan vuoksi.

Tänään kyllä jo ilmoitin, että voi olla, että mies saa tehdä jatkossa ylämäkipyöräilyitään yksikseen, jos intohimo niihin kasvaa edelleen. Minulle riittävät tasaisemmat maastot.

Mutta epäilemättä palaamme Sveitsistä varsin hyväkuntoisina.  Ja jäämme kaipaamaan näitä pyöräilymahdollisuuksia, hyvää ilmastoa ja vaihtelevia reittejä.

Loppuun vielä päivän kissa:

Kampfkatze

Sinällään kiva juttu näillä Arlesheimin nurkilla on se, että täällä näkee paljon kissoja. Kissat siis liikkuvat taajama-alueella usein vapaana, ja minä koetan mahdollisuuksien mukaan niitä rapsutella. Osa on tietysti epäluuloisempia ja väistävät lähentelyni.

Mutta valitettavasti tietysti vapaana liikuskelevat kissat myös katoavat usein. Katoamisilmoituksia näkee monissa paikoissa, enkä voi olla ajattelematta, että osa kissoista lienee jäänyt autojen alle. Sen verran vilkkaita teitä täällä menee.

Keväämmällä näin eräällä kissalla heijastinliivin. Varmaan kohtuullisen tarpeellinen suojavaruste ilmahämärissä!

Viimeisten viikkojen aikana monissa kissoissa on ollut punkki tai useampi. Väistämättä itsekin on ryhtynyt syynäämään sääriään kävelylenkkien jälkeen, jottei vain joku punkki tarraudu nahkaan kiinni.