maanantai 28. helmikuuta 2011

Christian Zehnder Quartett

Eilisen sunnuntai-illan ratoksi saimme kunnon annoksen laadukasta musisointia.

Christian Zehnder Quartett oli mielettömän mahtava! Musiikkia ei oikein voi määritellä, koska kappaleissa koettiin mm. klassista laulua, jodlausta, tangoa, hevimäistä murinaa, poppia, shamaanirummuttelua - melkein mitä tahansa.

Christian Zehnder ja muut muusikot olivat todella ammattitaitoisia, ja Zehnderin kyky laulaa ja esiintyä oli ihailtavaa.

Keikka oli naapuripitäjässämme Aeschissa pienessä kirkossa, ja se oli vieläpä ilmainen, toki keräsivät vapaaehtoisen maksun. Tästä keikasta mieluusti vähän maksoikin, oli niin hieno elämys.

YouTubesta löytyy kvartetin esiintymistä. Kannattaa katsoa ja kuunnella:  



Aiemmin Zehnder on niittänyt mainetta, kunniaa ja menestystä Stimmhorn-duon toisena jäsenenä.

lauantai 26. helmikuuta 2011

"Ich gha nid klage"

Myöhään torstai-iltana luoksemme saapuivat Olli ja Hertta. He matkasivat Baseliin Italiasta ja viipyivät luonamme lauantaiaamuun, jolloin he jatkoivat matkaa Pariisiin.

Perjantaina oli siis vuorossa Arlesheimin ja Dornachin esittely. Kuljimme katedraalin kautta Ermitagelle.


Sieltä sitten ylös kukkulalle Schlosshof Dornach - ravintolaan.  Kuten nettisivun kuvat paljastavat, niin ravintolasta näkee hyvin aluetta, ja terassi on mainio paikka hyvällä säällä. Vaikka päivä oli vähän harmaa, niin tietysti ympäristö herätti vieraissamme ihailua, onhan täällä sekä luontoa, historiaa että rauhallista oloa.

Sekä tietysti ruokaa.
Söimme ravintolassa lounaan: minun lautasellani tattirisotto (n. 15 e) ja pojilla edessään lounasmenun Schnitzel-annokset, joita ennen he olivat saaneet alkukeiton (suunnilleen sama hinta kuin minunkin ruuallani).
Ehdimme juuri ennen lounasajan päättymistä: lounasajat nimittäin ovat täällä lyhyitä, yleensä klo 12-14.




Dorneckin linnanraunioiden tutkailun jälkeen suuntasimme alaspäin ja Goetheanumiin. Tämä betonirakennus ja sen ympäristö (lukuisia samantyylisiä omakotitaloja) on ensikertalaisista vieraista aina yllättävää, hämmentävää ja hienoa.

Suuri pääsali on auki päivittäin klo 13.30-14.30, joten sitä emme tällä kertaa nähneet, mutta muutoin osasimme jo vähän enemmän esitellä paikkaa. Saimme nimittäin lainaksi suomenkielisen Goetheanum-kirjan, joten nyt on jo vähän enemmän käsitystä sekä rakennuksesta että antroposofiasta.

Vanhempi nainen tuli esittäytymään luoksemme: hän nimittäin oli suomalainen. Kerroin, että minä ja Sami asumme täällä puoli vuotta, ja että Olli ja Hertta ovat käymässä. Nainen kysyi, ovatko he tulleet vierailulle Rudolf Steinerin 150-vuotissynttärijuhlallisuuksien vuoksi, jotka nyt viikonloppuna ovat Goetheanumissa täydessä vauhdissa.

Nooh, ei sentään niin syvällä touhussa olla, että synttärijuhliin laajemmin osallistuttaisiin. Mutta suomalaisiin voi siis tuolla törmätä ilmeisen helposti, kuten monien muidenkin kansallisuuksien edustajiin. 

Goetheanumin lähellä on kahvila ja Demeter-kauppa. Pysähdyimme sinne kahville, ennen kuin jatkoimme Arlesheimiin Jenzerin lihakauppaan sekä leipä- ja kakkuostoksille.

Eli kuten voi arvata, niin "väliateriana" nautittiin paikallisia tuotteita.

Sitten oli aika suunnata Baseliin. Valitettavasti oli jo hämärää, niin Baselin vanhan kaupungin ja Reinin rantojen hienoudesta ei ihan täyttä käsitystä saanut, kun läpi kuljimme. 

Ilta vietettiin taas vaihtotaiteilijoiden seurassa. Georges oli kokannut paistin ja muuta ateriaa, joten ruokaa tankattiin taas. Ja kohoteltiin maljat.

Ja käytiin vielä lasillisilla Hirscheneckissä: kyseinen baari on savuton ja siellä on hyviä oluita baselilaisittain edulliseen hintaan. Eivätkä tunnelma ja itse paikka ole muutenkaan hullumpia.

Olli ja Hertta lähtivät aamulla aikaisin, emmekä edes heränneet hyvästelemään heitä. Seuraavat suomalaiset vieraat tulevat näillä näkymin jo ensi viikolla, joten taas pääsee turistioppaakis.

- - -

Tektin otsikko on lukemani kirjan mukaan schwyzerdütschiksi (siis Sveitsin saksan murteella) tapa vastata kysymykseen "Mitä kuuluu?", ja se tarkoittaa "Enpä voi valittaa".

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Das Rind und die Gans

Henri, tuo tehokas ruuanlaittaja ja lomailija, lähti takaisin Suomeen eilen tiistaina. Minä jäin pihisemään tietokoneen äärelle, sillä olin saanut sähköpostin, jossa minua kehotettiin poistamaan Suomen parhaat verkkosivut -kilpailua kritisoiva blogitekstini.

Sähköpostin sävy ei siis varsinaisesti ilahduttanut:
"Lisäksi harkitsemme joidenkin kirjoitusten kohdalla haastetta ja korvausvaateita käräjäoikeuteen. Pyydämme, että poistatte foorumiltanne/blogistanne kaikki asiaa koskevat kannanotot välittömästi, niin emme vie asiaa eteenpäin kohdallanne."

En toki ollut ainoa viestin saanut, vaan meitä oli peräti 18. Touhu sai melkoista huomiota nettipiireissäni, ja kommentoin sitä myös Tietoviikon juttua varten. Nyt se on päässyt Hesarin sivuille asti.

Kirjoittelen varmaan aiheesta lisää joskus, mutta perustiedot löytävät tuolta blogitekstistäni ja sen kommenteista, jota muokkasin eilen. Seison edelleen yli kahden vuoden takaisen tekstini takana, enkä ole sitä poistamassa. Sananvapauteen kuuluu myös yritystoiminnan kritiikki.

- --

Nooh, tänään oltiin jo taas eläimellisemmissä meiningeissä. Käytiin ihmettelemässä jopa nautakarjaa (teen juttua biodynaamisesta viljelystä, ja tämä tila edusti kyseistä tuotantotapaa).


Iltapäivällä pääsin taas ahdistelemaan kissaa: 


Päivän maisemakuva eli Goetheanum:


Päivän eläinvideo eli sähisevä hanhi:


maanantai 21. helmikuuta 2011

Ähnlich

Taannoin listailin asioita, jotka ovat toisin kuin Suomessa. Nyt listaan muutaman seikan, jotka täällä ovat samoin kuin kotimaassa, mutta jotka minun ja Samin matkustelukokemuksen perusteella ovat monessa maassa toisin.

- Puhdas hanavesi. Osaan jo pyytää ravintolassakin hahnenwasseria, joka on tietysti halvempaa kuin pullovesi.
- Hedelmävaa'at kaupassa. Myös täällä asiakas punnitsee itse tuotteensa ja länttää tarran hedelmiin tai vihanneksiin.
- Ei tippejä ravintolassa. Mitään erityistä velvollisuutta tippien jättämiseen ei ole, mutta kuten Suomessakin, niin hyvästä palvelusta kannattaa palkita.
- Vessapaperi. Laadultaan samanlaista kuin suomalainen.
- Oluen hinta. Ravintolassa tuopit ovat hinnaltaan samaa tasoa kuin Suomessa. Kaupasta toki halpaolutta saa edullisemmin.
- Pukeutuminen. Suomalaiset arvostavat käytännönläheisyyttä. Siltä usein näyttää sveitsiläistenkin seurassa. Baselissa huomioin, että taidemuseon tyylikkäästi pukeutuneella miestarjoilijalla oli juoksulenkkarit. Baselilainen nuoriso näyttää samalta kuin suomalainen: tosin erilaisia nuorison alakulttuureja näkyy hyvin vähän eli ei siis hevareita, gootteja tms.
- Autoilun merkitys. Sveitsiläisillä ja suomalaisilla on suhteessa yhtä paljon autoja eli yksi auto per kaksi asukasta, vaikka sveitsiläinen joukkoliikenne onkin erittäin toimivaa ja kattavaa. 
- Täsmällisyys. Sovituista ajoista pidetään kiinni. Sveitsiläinen joukkoliikenne tuntuu tosin kulkevan paremmin ajallaan kuin suomalainen.
- Teknologian käyttö. Matkapuhelimissa erilaiset uudehkot mobiililaitteet näyttävät olevan yhtä suosittuja kuin Suomessa, vaikka lankapuhelimia täällä vielä käytetään ahkerasti. Kotitalouksissa nettiliittymien määrä on melkein sama (n. 80 %).
- Korttimaksamisen helppous. Visan ohella myös Visa Electron toimii hyvin maksuvälineenä, ja sirukorttimaksupäätteet ovat yleensä käytössä.
- Tietty etäisyys ja hiljaisuuden arvostaminen. Vieraita ihmisiä, kuten meitä, ei lähestytä uteliaana. Olemme tähän mennessä yhden kerran spontaanisti keskustelleet ravintolassa tuntemattoman pariskunnan kanssa (jokunen muu sananen on toki vaihdettu). Hiljaisuus on muutenkin arvossaan, kuten Swissinfon blogissa taannoin kirjoitettiin: Silence is Gold.
- Siisteys. Kaduilla on vähän roskia. Koirankakkaa vähemmän kuin Helsingissä: tähän lienevät syynä koirankakkaroskikset, joista saa myös pusseja jätösten keräämiseen.
- Sauvakävely. Sveitsiläisillä on tietysti pitkä perinne vaellussauvoista, joten ei liene ihme, että myös Nordic Walking on näkyvä harrastus.

- - -

Bonuksena kissakuva viikonlopulta (pääsin taas rapsuttelemaan paria kissaa, jee!):

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Rösti und Schwarzwurzel

Kun Henri oli ollut luonamme kylässä muutaman päivän, hän pohti, miten paljon paino mahtaisi täällä nousta, jos pidempään asuisi.

Kieltämättä mietimme aihetta jo ennen Sveitsiin muuttoa. Tiedossa oli juustot, suklaat, röstit sekä alkoholit, joissa tunnetusti on kohtuullisesti lihotusmahdollisuuksia. Lisäksi vielä erilaisia leivonnaisia, niin leipiä kuin kakkuja.

Henrin täälläoloaikana ateriointi on ollut tuhdimpaa kuin mitä minulla ja Samilla tavallisesti. Lukkarisen veljekset tykkäävät asioida Jenzerillä, ja erilaisia makkaroita ja juustoja miehet ovat sieltä kantaneet ruokapöytään. Samoin he ovat maistelleet erilaisia oluita, viinejä ja muita nautintoaineita.

Eli minäkin olen tämän myötä päätynyt mm. syömään paljon enemmän lihaa kuin tavallisesti, sillä pojat ovat pitkälti hoitaneet myös kokkaamisen. Minä olen lähinnä huolehtinut aamupuurosta ja väliin tehnyt jonkun salaatin.

Eilen teimme taas pidemmän kävelyn lähimaastoissa. Illalliselle meninne Baseliin röstiravintolaan. Henrin annosta komisti kookas makkara.


Minun ja Samin röstit olivat gratinoituja.

Tämä oli ensimmäinen kerta röstiravintolassa. Kotona tehtyjä röstiversioita on pari kertaa testattu.

Annokset maksoivat n. 15-20 e/kpl. Olemme pohtineet sitä, että ravintolasyöminen jää täällä helposti vähäiseksi, sillä kaupasta saa niin hyviä raaka-aineita, joista on ilo kokata ruokaa. Ravintoloissa hinnat kohoavat helposti korkeiksi, eikä ruoka silti ole välttämättä mitään niin erityistä (eikä meillä ole kuitenkaan varaa käydä kalliimmissa ravintoloissa kovin tiheästi).

Eihän tuo rösti loppujen lopuksi ole mikään monimutkainen tai aineksiltaan hämmästyttävä ateria, mutta toki sitä nyt pitää maistella, kun täällä ollaan. Ja kyllä röstillä ainakin nälkä lähtee.

Tänään oli Henrin viimeinen sunnuntai meillä. Miehet hoitivat kokkailun, kun minä olin sateisen päivän nokosilla (olin sentään sitä ennen imuroinut ja mopannut, joten ansaitsin leponi, heh).

Jokin aika sitten paikallisesta lehdestä sattui silmiin artikkeli mustajuuresta. Sitä löytyi tällä viikolla kaupasta, joten alkupalaksi saatiin mustajuurikeittoa. Hyvää oli. Henri kertoi, että mustajuuren käsittely oli vähän hankalampaa kuin parsan, vaikka kasvit muistuttavat paljon toisiaan ja mustajuurta voi kokata parsan tavoin.


Sami ja Henri olivat valinneet lautasilleen kahta eri makkaraa. Minulle onneksi oli vain yksi: tämän jälkeen seuraavan olen tosi mielelläni erossa makkaroista ja muutenkin varmaan palataan hieman keveämpään ruokailuun...


Jälkiruokana söimme konditoria Buchmannin suklaa-päärynäkakkua. Tämä herkku oli ehdottomasti kultamitallinsa ansainnut.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Pentti Monkkonen und Bloody Mary

Eilen illalla oli New Jerseyy -galleriassa avajaiset, joista kiinnoistuimme heti taiteilijan nimen vuoksi. Kyseessä oli nimittain yhdysvaltalaistaiteilija Pentti Monkkonen (s. 1975).

Onneksi myös Pentin video vaikutti hyvältä. Niinpä otimme mukaan yhden Sisu-rasian ja tallustelimme galleriaan.

Pentti osoittautui hauskaksi mieheksi, joka ulkoisesti näyttää aivan suomalaiselta. Hänen isoisänsä oli kotoisin Karjalasta, mutta Pentti itse ei ollut koskaan käynyt Suomessa, eikä osannut myöskään puhua Suomea. Sisu-sanan merkityksen hän tiesi, sillä hänellä oli kuulemma ollut lapsena paita, jossa luki Sisu.

Lisäksi suomalainen vaihto-oppilas oli aikoinaan opettanut sanomaan "perkele" (kuinka klassista onkaan opettaa ulkomaalaisille suomalaisia kirosanoja...). Meiltä Pentti kysyi oikeaa termiä skoolaamiseen, joten sitten toisteltiin "kippis".

Kuten suomalainen voi arvata, sukunimi oli alunperin ollut Mönkkönen. Luonnollisesti toivotimme Pentin tervetulleeksi Suomeen.

Avajaisissa sai tehdä vodkasta ja tomaattimehusta Bloody Mary -drinkkejä. Henri ja Sami varustivat juomansa kunnon selleriannoksella. 


Sami ja Henri lähtivät galleriasta kohti FC Baselin jalkapallo-ottelua, jonka kotijoukkue harmittavasti hävisi vankasta suomalaiskannatuksesta huolimatta.

Minä suuntasin Erican kanssa hyväksi kehuttuun thai-ravintolaan nimeltä K. MU:N. Ravintolaa oli vaikea löytää vanhalta asemamakasiinialueelta, mutta lopulta pääsimme perille ja saimme nautti hyvää, punaista tofucurrya kivassa ympäristössä.

- - -

Sami sai viime viikolla valmiiksi toisen maalauksensa. Tässä sen tekovideo:


keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Die Hügel und Vermicelles

Päivän pyöräilykuva eli Samin kanssa poljettiin vähän enemmän maastopyöräreittiä ja vähän vähemmän maantietä.

Vieläkään pyöräilykunto ei ole huippuluokkaa, eli kovimpia ylämäkiä ei jaksa polkea, vaan pitää taluttaa. Mutta ei se silti fillarointinautintoja vähennä, ja tiedot Suomen lumi- ja pakkasmääristä tuntuvat niin kaukaisilta ja epätodellisilta.


Päivän pikkueläimet -kuva: lampaita ja karitsoja näkyi paljon.


Päivän muita tekoja: hommasin kirjastokortin ja pohdin Kulutusjuhlan puolella, että kieltämättä hieman kaipaan Kallion kirjastoa ja sen ilmaisuutta.

- - -

Olemme jatkaneet myös paikallisten makeiden herkkujen testailua. Eilen Sami ja Henri olivat ostaneet minulle Vermicelles-leivoksen, kun olin jo pariin kertaan kaupassa ihmetellyt hiukan tippaleipämäisen kiertynyttä taikinakasaa. Leivoksen perusmassa on tahnaa, joka on tehty mm. pähkinästä (siis melko lailla mantelimassamaista), ja yleensä vermicellien mukana on kermavaahtoa.

Minun makuuni tämä tuote ei varsinaisesti ollut. Liian makeaa, enkä myöskään mieltynyt tahnan suutuntumaan.

tiistai 15. helmikuuta 2011

Rigi und Luzern

Eilen maanantaina päästiin lopulta yli 1 000 metrin korkeuteen. Ja kevyesti, sillä Rigi-vuorella on korkeutta 1 800 metriä. Lukkaristen oli helppo hymyillä aurinkoisissa maisemissa.


Päivän reissu aloitettiin junamatkalla Luzerniin. Olimme ostaneet edellispäivänä junayhtiö SBB:n nettikaupasta edulliset liput eli Halbtax-Abo -kortin kanssa esimerkiksi minun tunnin junamatkani maksoi n. 10 euroa.

Sveitsissä junalipuissa ei ole istumapaikkoja (tai ainakaan meillä ei ole koskaan ollut), ja yleensä siis lippua ei osteta edes tiettyyn junaan. Kunhan nyt vain on lippu paikasta A paikkaan B. Junaliput ovat perushinnaltaan Suomen tasoa, mutta toisaalta erilaisia alennuksia ja lippumahdollisuuksia on niin paljon, että hinnat voivat vaihdella melkoisesti.

Nämä alennusliput piti hankkia nimenomaan tiettyyn junaan, eikä alehintoja ollut tarjolla vilkkaimpiin junavuoroihin.

Luzernessa vietimme noin tunnin verran ennen matkan jatkamista Rigi-vuorta kohti. Havaitsimme, että Helsingin tapaan linnut voivat täällä tunkea syömään ruokaa. Luzernessa kyseessä tosin olivat isomman kokoluokan siivekkäät.  


Luzern vaikutti todella kivalta ja viehättävältä kaupungilta. Pitänee tehdä sinne uusi reissu niin, että ehtii tutkailla enemmän.
Otimme paikallisjunan, ja vaihdoimme tämän jälkeen Rigin vuoristojunaa.  Tämä juna oli sitten hieman hintavampaa kulkemista (koko päivän lippu minulle Halbtax-Abo alennuksella n. 25 e), mutta junalla pääsi ylös asti.

Rigillä on pitkät perinteet junailuun, sillä tänne perustettiin Euroopan ensimmäiset vuoristojunat 1800-luvun lopulla.


Vuorella maisemat olivat tietysti huikaisevat. Jaksan aina ihmetellä rinteiden jylhyyttä ja jyrkkyyttä: monessa paikassa vuoren rinne tuntuu olevan lähes pystysuora.

Rigin huipulla ja sen läheisyydessä on useita hotelleja ja ravintoloita. Kuljeskelimme hieman huipulta alaspäin lumisohjossa, istuimme juomassa kahveja ja lopulta hyppäsimme vuoristojunaan, joka vei toiselle puolelle vuorta.


Vitznausta harkitsimme laivamatkaa takaisin Luzerniin (reilut 20 euroa). Päätimme ottaa kuitenkin selvästi edullisemman bussi-juna -yhdistelmän, koska emme enää olisi ehtineet ihailla auringonlaskua järveltä.

Luzernessa käytiin syömässä iltaruoka döner-paikassa. Pienen tepastelun jälkeen piti taas suunnata junaan ja kohti Baselia.

- - -

Tänä aamuna ei enää aurinko paistanut, vaan pitkästä aikaa oli harmaata ja vesisateista. Käväisimme tapaamassa Baselin kautta kohti Italiaa junalla matkanneita tuttuja. Samalla lopultakin vierailimme Tibits-kasvisravintolassa, jossa on pitänyt käydä jo pitkään.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Schartenflue

Tänään oli tietysti vuorossa sunnuntain ulkoilu. Minun, Samin ja Henrin kävelystä tulikin tähänastisista reippailuistamme pisin. Tällä hetkellä tuntee jaloissaan, että on ensin noin pari tuntia kulkenut ylämäkeä ja sitten tunnin verran tullut alas.

Arlesheimista lähdettäessä tähyilimme viinitarhassa laiduntaneita lampaita. Huomasimme aivan pienen karitsan, jota emo nuoli, ja tarkemmin katsoen havaitsi, että emolta vielä roikkui ilmeisesti istukka tms. Eli siis karitsa oli syntynyt äskettäin.

Tuttuun sunnuntaitapaan paljon muitakin ulkoilijoita oli liikkeellä. Moni sauvakäveli, jotkut ratsastivat.


Erityisesti maastopyöräilijät tuntuivat aloittaneen tosissaan kevätkauden, niin monia pyöräilijöitä näkyi metsäreiteillä. 


Schönmattissa aasi tuli tutuksi edellisellä vierailulla. Silloin tosin aasi seisoskeli lumessa.  


Samoin Schönmattin kirsikkatorttu oli edelleen hyvää. Nyt nautittiin juomiksi kuumat kahvijuomat alkoholitujauksella. 



Ostimme Schönmattin tilamyymälästä kananmunia: kanojahan täällä oli sekä aitauksessa kuopimassa että pihalla vapaana liikkumassa. 

Myös ravintolan terassi keräsi väkeä. 


Jatkoimme Schönmattilta kohti lähialueemme korkeinta huippua (Schartenflue, 759 m).



Ja sinne myös päästiin. Sää oli hieman utuinen, joten mielettömän kauas ei nähnyt. Ihmisiä oli paljon täälläkin, kun kerran paikalle voi tulla myös autolla, ja lisäksi voi istua ravintolassa tai sen terassilla. 


Kävelyreitit on täällä merkitty hyvin. Kylteistä näkee paikkakuntien nimet ja lisäksi arvioidun kävelyajan kyseiseen paikkaan.



Paluumatka tuli joutuisammin, kun alamäkeä kuljettiin.  Schartenflue näkyy tässä kuvassa tuona nyppylänä.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Santé!

Päivät juoksevat taas vauhdilla. Torstaina saatiin Arlesheimiin vieraiksi taiteilijaporukkaa, kun naapurustossa olevassa Forum Würthissa oli avajaiset.



Avajaisista jatkettiin iltaa meillä eli syötiin, juotiin ja rupateltiin. Roskalavalta löytämäni marionetti sekä leikkipaloauto pääsivät eteenpäin eli Georgesin haltuun: hän käyttää teoksissaan paljon löytämiään esineitä, joten kenties esimerkiksi palasia marionetissa on pian jossakin veistoksessa.

Perjantaina tehtiin Samin ja Henrin kanssa reissu Saksan puolelle eli taas Freiburgiin. Freiburg oli jälleen kiva, kaunis ja viihtyisä. Hengailtiin vanhan kaupungin puolella, istuttiin kahvilla, käytiin syömässä.

Lisäksi minä leikkautin tukkani, sillä epäilin, että Sveitsin puolella kampaamokäynti tulisi kalliimmaksi.


Tänään lauantaina kauniit kevätsäät jatkuivat. Lukkariset tekivät fillarilenkin, minä suuntasin Baseliin.

Kävin Nature-messuilla, jotka eivät niin järin ihmeelliset olleet, mutta pari ihan kiinnostavaa havaintoa sattui kohdalle. Ja elukoitahan on aina hauska ihmetellä.



En tosin muutenkaan ole messuihminen, joten en vaivautunut jatkamaan Muba-jättimessuille, joissa olisi ollut vähän kaikkea.

Sen sijaan lähdin hieman kuljeskelemaan kaupungilla. Auringosta nauttivat niin ihmiset kuin kissat: joen varrella oli paljon ihmisiä, joko vain ihan istuskelemassa, tai sitten esimerkiksi pelaamassa pingistä tai petankkia.





Käväisin parilla kirpputorilla (saaliina toinenkin pyöräilykypärä talouteen sekä grappa-lasit Samin alkoholinautintoja tukemaan) ja eräässä pikkuliikkeessä, jossa havaitsin tämän vaatteen.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Der Gast aus Finnland

Samin veli Henri saapui maanantai-iltana vieraaksemme. Teimme alakertaan "vierashuoneen" eli virittelimme pienen pätkän sermiä pystyyn ja tyrkkäsimme toisen varavuoteista sen taakse.

Ei siis ole tarjota varsinaisesti omaa huonetta vieraille, kun asunto on niin yhtenäistä tilaa, mutta toivottavasti Henri nyt pariviikkoisen vierailunsa kestää ilman kunnon yksityisyyttä.

Tiistaiaamu alkoi turhan varhain. Viime viikolla yhdestä pistorasiastamme nousi savua ja kipinöitä sekä kärähtänyttä hajua. Lopetimme pistorasian käytön ja pyysimme kutsumaan sähkömiehen paikalle. Tämä sähkömies soitti eilen aamulla klo 8.45, jolloin tietysti taloutemme oli vielä täydessä unessa.

Sveitsiläinen elämänrytmihän on varhainen: ainakin Baselissa ilmeisesti monet koulut alkavat klo 7.40, joten sen vuoksi tietysti aikuisetkin ovat aikaisin liikkeellä. Päivällä lähes kaikki toiminta keskeytyy parin tunnin lounaspätkään (kouluissa ei tietenkään ole ilmaista kouluruokaa Suomen tapaan), ja sitten taas jatketaan.

Nooh, sähkömies siis tuli aika pian soittonsa jälkeen. Pistorasia on siis kunnossa ja me olimme aikaisemmin ylhäällä kuin normaalisti.



Päivän puuhailujen (Arlesheimin näyttämistä Henrille, ruuanlaittoa, Lukkarisen veljesten olutshoppailua jne.) jälkeen lähdimme illaksi Baseliin. Siellä oli järjestetty paikallisten taiteilijoiden ateljeetaloon tapaaminen, jossa esiteltiin IAAB:n vaihtotaiteilijat.

Eli siis höpöttelyä ihmisten kanssa ja punaviinin nautiskelua.

Tämän jälkeen suuntasimme vaihtotaitelijaporukan kanssa syömään döner-paikkaan. Kebabit ja falafelit ovat sentään täällä kohtuuhintaisia eli noissa grillipaikoissa saa täyttävästi syödäkseen 5-10 eurolla.

Tänään tein viherhankinnan asuntoomme. Jo aiemmin pohdin, että pitäisi varmaan kasvattaa yrttejä, kun kerrankin olisi tilaa siihen (Kallion kodissani ainoa ikkunalauta oli täysin varattu kissalle, joten yrttikasvatus rajoittui lämpimään kesäaikaan ja ulkoilmaan).

Huomasin nyt Coopissa sekä basilikaa että persiljaa ruukuissa. Normaalisti tuoreyrtit myydään täällä pienissä muovipusseissa, eli mitään ruukkuyrttejä ei ole kaupan. Päättelin, että näiden yksilöiden täytynee olla soveltuvia kotikasvatukseen. Saa nähdä, pysyvätkö hengissä.


Ostin myös ruohosipulin ja korianterin siemeniä, jos vaikka saisi itse idätettyä yrttejä kasvukuntoon. Mutta ruukut ja multa vielä puuttuvat.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Kunsthalle und Laufental

Lauantai-iltana suuntasimme kulttuurin pariin eli Kunsthalleen turkkilaisen naistaiteilijan, Banu Cennetoğlun, näyttelyn avajaisiin. Erityisesti Sami tykkäsi niin paikasta kuin näyttelyistä: hieno tila, jossa oli kiinnostavaa nykytaidetta. 

Tapasimme avajaisissa Erican, jonka kanssa jatkoimme vielä lasillisille Kunsthallen alakerran baariin. Illan mittaan keskusteltiin taas erilaisista kulttuurieroista ja nuoruusmuistoista: osansa saivat niin tatuoinnit, henkilöitä koskeva nimilainsäädäntö (siis kun Suomessa ei saa antaa mitä tahansa nimeä lapselleen, mutta USA:ssa voi läiskäistä nimen hyvin vapaasti), noin kymmenen vuoden takainen bilemusiikki (joka raikasi baarissa), taidemaailma ja rösti. 

Sunnuntaina aurinko paistoi yhtä hienosti kuin lauantaina. Sami halusi kokeilla kahvien nauttimista takapihallamme, ja niin istuimme auringossa kahvikupillisten verran. Pihapläntti olisi huomattavasti miellyttävämpi, jos pihan ja suhteellisen vilkkaan tien välissä olisi aita. Nyt autot jyristävät turhan läheltä.


Taas myös hypättiin pyörien päälle ja poljettiin noin 35 kilometrin lenkki. Kääntöpaikkana toimi Laufen, kiva ja nätti pikkukaupunki, jossa maistoimme paikallista Kirschtortea.

Paluumatkalla, joka oli suurelta osin miellyttävää alamäkeen ajamista, nähtiin mm. karitsoja.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Frankreich mit Velos

Kevät tuli takaisin voimalla: lauantaina aurinko paistoi kauniisti ja lämpötila kohosi 15 asteeseen. Joten otetiin pyörät pitkästä aikaa alle ja päätettiin polkaista Ranskan puolelle, Leymeniin.


Matkalla kohti Ranskaa nähtiin lehmiä, paljon hevosia, kissoja, koiria, vuohia, lampaita ja runsaasti peltoja sekä viinitarhoja. Yhdellä pellolla pörräsi traktori, joka paljastui Valtraksi. Piti siis ikuistaa tämä helmikuinen peltotyöskentely, kun kerran maatilan tyttö olen.



Rajanylityksethän ovat täällä helppoja, ja voivat tapahtua melkein huomaamatta. Ei siis tarvitse pysähdellä pyöränkään kanssa esittelemään henkilöllisyyspapereita.

Leymen osoittautui varsin tylsäksi pikkupaikaksi. Jostain syystä onnistui yllättämään myös se, että alue ei enää ollutkaan kaksikielistä.


Löysimme sentään pari ravintolaa. Ensimmäinen oli tosin juuri sulkemassa, joten meidät neuvottiin tien toisella puolelle. Siellä saimme eteemme ranskankieliset listat, joista valitsimme kasvisvaihtoehtojen alta gnocchit. Sami tietysti halusi maistaa Elsassin valkoviiniäkin.


Takaisin oli helppo viilettää, sillä matka oli lähes kokonaan myötämäkeä ja tulimme vielä suorempaa eli lyhyempää reittiä. Kokonaisuudessaan poljimme noin 31 kilometriä.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Das Schloss, die Öffnunzeiten und so weiter

Toveri Olli ehdotti, että kirjoittaisin arjen pikkuasioista, jotka täällä ovat toisin. Siis ennen kuin totun niihin ja unohdan eroavuudet Suomeen.

Eli siis tässäpä listausta, sekalaisesti suurempaa ja pienempää:

- Valuutta. Frangien kurssi suhteessa euroon vaatii vielä pientä päässälaskemista. Lisäksi en tunnista vielä kolikoita tai seteleitä koon tai värin perusteella. Tuntuu epäloogiselta, että 0,50 frangin kolikko on pienempi kuin 0,20 frangin. Tosin pääsääntöisesti maksan ostokset kortilla, joten käsittelen käteistä vähän. Hintatasoa ei enää jaksa ihmetellä: kahvikupillisten kalleuteen on sitten vain totuttava.
- Jätehuolto. Tästä aion kirjoittaa myöhemmin lisää, mutta siis esim. sekajätteitä varten pitää ostaa tietynlaisia pusseja sekä erikseen Arlesheim-tarroja pusseihin kiinnitettäväksi. Mitään taloyhtiöiden yhteisroskiksia ei ole, vaan pussukat noudetaan tiettyinä päivinä (meillä se on maanantai). Samoin erilliskerätään esim. pahvia, paperia ja vaatteita.
- Avaimet ja lukot. Asunnossamme ei tietenkään ole kätevää Abloy-lukkoa, vaan sellainen malli, joka pyörii suuntaan ja toiseen (enkä tietenkään vielä automaattisesti muista, mihin suuntaan). Hyvä puoli asunnon ovessa on se, että se pitää lukita avaimella ulkopuolella. Avaimia ei siis voi unohtaa sisään.
- Ovien aukeamissuunta. Ulko-ovet aukeavat täällä usein sisäänpäin eli niitä pitää työntää, kun taas Suomessa on tottunut vetämään oven auki.
- Kevyenliikenteen huomioivat autoilijat. Helsingissä joutuu suojatien kohdalla seisoskelemaan ja odottelemaan sopivaa kohtaa ylimenemiseen. Täällä autoilijat oikeasti seisahtuvat odottamaan, että jalankulkija menee yli.
- Pyöräilykaistat. Samaan liikennetoimintaan liittyy pyöräilykaistat, joita on runsaasti. Pitää vain osata polkea oikein niin kiertoliittymissä kuin monikaistaisilla.
- Lähiliikenteen lipun leimaus. Helsingissä käytin matkakorttia, jota vilautetaan kortinlukijalle sitten, kun on kyytiin hypännyt. Täällä käytän vanhanaikaisempia kuuden matkan lippuja, jotka pitää muistaa leimata pysäkillä ennen kyytiin nousemista.
- Lähiliikenteen bussissa lippua ei tarvitse vilauttaa kuskille. Linja-autoihin voi siis hypätä vaikka sivuovesta, ja mahdolliset tarkastajat sitten tarkistavat liput.
- Pöytiintarjoilu. Suomessa harvinainen pöytiintarjoilu on täällä normikäytäntö esimerkiksi kahviloissa.
- Kauppojen alennukset. Ruokakaupoissa alennukset ovat usein 40-50 prosenttia tai tuotteita myydään ”kaksi yhden hinnalla” -tyyppisesti (tai todella suurissa monipakkauksissa, tyyliin kymmenen tomaattimurskapurkkia halvalla). Kun viinikin voi olla roimassa alennuksessa, niin suomalainen hämmästelee.
- Tuotteisiin merkityt hinnat. Toki hinnat ovat peruskauppojen hyllyreunuksissa, mutta usein myös itse pakkauksissa "vakioleimattuna" (ei siis mitään hintatarraa). Elintarvikepakkauksissa on usein paljon muutakin tietoa, esimerkiksi erikseen viimeiset myynti- ja käyttöpäivät.
- Ruokakauppojen varhainen sulkeutuminen. Meidän lähikauppamme menevät arkisin kiinni klo 18.30. Lisäksi esimerkiksi paikallinen torimme on auki vain perjantaisin aamupäivästä (eli todennköisyys, että me ehdimme sinne, on hyvin pieni).
- Lounastuntien aiheuttama monien kauppojen ja palveluiden kiinniolo. Esimerkiksi posti voi olla kiinni klo 12-13.30.
- Leipä- ja lihakaupat. Pieniä erikoiskauppoja voi helposti käyttää peruskauppojen lisäksi.
- Tienvarsin itsepalvelumyyntikojut. Aina sitä ilahtuu, kun törmää mahdollisuuteen ostaa hilloa tai hedelmiä kojusta vain kolikoita jättämällä.
- Taajama-alueiden tuotantoeläimet. Possuja, lampaita tai kanoja ei Suomessa näe normaalilla omakotitaloalueella.
- Sanomalehtien kuolinilmoitukset. Ristit ja muut symbolit puuttuvat, joten ensimmäisellä vilkaisulla en edes kuolinilmoitukseksi tajunnut.
- Pistorasiat. Pistorasioihin mahtuu suomalainen kapea pistoke, mutta ei massiivisemmat mallit.
- Tapa tervehtiä lenkkipoluilla. Mitä kauemmaksi taajamien keskustasta menee, sitä todennäköisempää on, että vastaantulija huikkaa tervehdyksen, vaikka ei taatusti tunneta.
- Veden kalkkipitoisuus. Vedenkeittimessä näkee jo viikossa, miten kalkkipitoista vesi todella on. Etikkaputsailu on ahkerassa käytössä.
- Vanhojen rakennusten runsaus. Monta sataa vuotta vanhat talot ovat tavallisia, ja joka puolella tuntuu olevan vanhoja kirkkoja tai linnanraunioita.
- Tupakointi baareissa. Joissakin baareissa tupakointi on sallittu, monissa ei. Olin Suomessa jo ehtinyt unohtaa, millaista on istua savun keskellä ja miten pahalta vaatteet voivat haista baari-illan jälkeen.

torstai 3. helmikuuta 2011

Alarmsignale und Kunstmuseum Basel

Nyt, kun arki täällä Sveitsissä on asettunut uomiinsa, niin huomaamme viettävämme suuren osan ajasta Arlesheimissa ja kotosalla. Molemmat puuhastelemme omiamme (Sami maalaa, minä istun tietokoneella) ja sen lisäksi käymme kaupassa, teemme kävelyn, kokkaamme. Aamuisin nukataan pitkään ja illalla valvotaan puolilleöin.

Helsingissä olemme tottuneet siihen, että on helppo piipahtaa kahvilaan tai baariin, tavata ystäviä tai lähteä pikaisellakin varoitusajalla näyttelyavajaisiin, juoksulenkille tai muihin rientoihin.

Vaikka matka Baseliin ei sinällään ole pitkä, niin siihen pitää varata kuitenkin se puoli tuntia. Ihan noin vain ei tule mieleen piipahtaa kaupungilla. (Eli kyllä tässä on taas muistanut, mitkä ovat lähiöasumisen vaikutukset ihmisen elämänpiiriin verrattuna keskustamaisempaan ympäristöön...)

Koska höperöityminen Arlesheimiin ei ole tavoitteemme, niin eilen päätimme käydä Baselissa: kuljeskella kaupungilla, istahtaa kahvilaan, vilkaista gallerioita, vierailla Baselin taidemuseossa.

Tätä ennen kuitenkin ihmettelimme hälytyssireenin toistunutta soimista. En vaivautunut aihetta sen tarkemmin selvittelemään ennen kuin ihmettelin asiaa Facebookissa. Sitä kautta selvisi, että kyseessä oli Sveitsin vuotuinen hälytyssireenien testaus.

Baselissa näkyi viimeaikainen pakkassää: nämä suihkulähteet ovat veikeitä, liikkuvia luomuksia, mutta nyt talvi on vaikuttanut jähmettävästi.


Koska kaikki kissat tietysti huomaan, niin samoin tämän liikkeen kissateippaukset kiinnittivät huomion.  Tuo ovea vasten oleva hahmo tuo niin selvästi mieleen hoidokkini Villin! (Terkut vaan sinne ja runsaasti rapsutuksia karvaläjälle!)


Baselin taidemuseo oli hieno ja laaja. Menimme museoon viimeiseksi aukiolotunniksi, jolloin sisäänpääsy on ilmainen. Emme tietysti tunnissa ehtineet kiertää koko museota, mutta pääsimme kuitenkin katsomaan niin vanhaa kuin uudempaakin hienoa taidetta. Uusi reissu museoon pitänee tehdä varsin pian.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Delikatessen

Huomasimme tammikuussa kaupoissa neliskanttiset, isohkot paketit, jotka sisälsivät pyöreitä, tomusokerilla peitettyjä levyjä. Pitihän niitä tietysti ostaa jo ennen kuin tiesimme, mistä on kyse.

Fasnachtschüechli paljastui karnevaaliherkuksi, joka on maultaan varsin samanlainen kuin tippaleipä ja valmistetaan uppopaistamalla. Rakenne on täysin erilainen: kivempi näitä on syödä kuin varisevia tippaleipiä, eivätkä Fasnachtschüechlit tunnu yhtä rasvaisilta.





Facebookissa kuvan nähneet, Sveitsissä asuneet toverit kommentoivat, että Migros-kauppaketjun Fasnachtschüechlit olisivat parempia kuin nämä Coopin. Ostettiin niitä sitten eilen, mutta täytyy tunnustaa, etten itse havainnut suurtakaan eroa.

Koska Sami pitää suuresti runebergintortuista, niin lupasin tehdä niitä. Toteutin lupaukseni tänään, kunnon perinteisin leivontakeinoin, sillä asunnon varusteluun ei kuulu esimerkiksi sähkövatkainta tai muuta vastaavaa keittiökonetta.

Mutta hyviä torttuja silti saimme aikaan. En vaivautunut kaupoissa edes etsimään karvasmanteliöljyä, vaan päätin kokeilla paikallista Kirschiä sekä taikinassa että torttujen kostukkeena. Se toimi vallan mainiosti, ja Samin mielestä nämä olivat parhaat runebergit, jotka hän on koskaan saanut.